Prahan museoista löytyy totisesti jokaiselle jotakin: myös keskiaikaisten kidutusvälineiden museo sekä seksivälinemuseo. Eivätkä nuo kaksi ole välttämättä niin kovin kaukana toisistaan, sillä seksivälinemuseon rautakorsetti on epäilemättä aiheuttanut tuskaa kantajalleen ja siveysvöitä (sekä naisille että miehille!) on esillä molemmissa.
Mutta seksivälinemuseon herkku on ehdottomasti 1920-luvun pornofilmi, jonka Espanjan silloinen kuningas teetti "sateisten iltapäivien iloksi", kuten esittelyteksti kertoo. Itse asiassa filmejä on kaksi: toisessa katolinen pappi taivuttelee naisia seksiin kanssaan ja toisesa pariskunta etsii tyydytystä kumpikin tahollaan.
Ihmisen tarpeet eivät ole kahdekassakymmenessä vuodessa muuttuneet eiväkä eroottisten elokuvien juonikuviotkaan: mies ja nainen kohtaavat ja käyvät hommiin. Mutta jotain viattomuutta olen näissä mykissä, mustavalkoisissa rainoissa näkevinäni ja sellaista tekemisen iloa, joka nykypäivän hydrauliikkavideoista on jo aikapäiviä sitten hävinnyt. Ja totisesti, näissä näissä 1920-luvun filmeissä ollaan herrasmiehiä, kun puuhan päälle mies ja nainen nostavat maljat ja lääkärimies saattelee "tutkimansa" naisen portille asti, kiittää kädestä ja vielä vilkuttaa perään.
Mielenkiintoista on sekin, että nainen on filmeissä muutakin kuin passiivinen pumpattava: lääkärin rouva iloittelee estoitta sekä palvelijattaren että palvelijan kanssa ja lopulta oikein kolmen kimpassa.
Niin että viisi tähteä kummallekin filmille. Käykää ihmeessä katsomassa, jos Prahassa päin poikkeatte!
lauantai 6. elokuuta 2011
Praha: olutta ja historian kuohuja
Praha: erinomaisia oluita ja päälle iso viipale Euroopan historiaa kaikkine kitkerine makuineen. Vencelauksen aukio väräyttää: sieltä on alkanut Euroopan hullu vuosi 1848, siellä ovat marssineet natsit, sitä pitkin ovat vyöryneet Varsovan liiton panssarit ja siellä Vaclav Havel on ilmoittanut kansalaisille kommunistivallen kaatuneen.
Ja sitten on tämä 30-vuotinen sota. Prahasta sekin alkoi, kun protestantit heittelivät katolisia ulos ikkunasta. Myöhemmin katoliset teloittivat protestantteja Vanhan kaupungin aukiolle ja parisenkymmentä irti lyötyä päätä roikkui Kaarlen sillan tornissa. Myöhemmin ruotsalaiset valtasivat Pienen puolen ja yrittivät tulla sillan yli, mutta saivat vastaansa jesuiittojen johtaman vihaisen joukon ja siihen loppui ruotsalaisten Prahan valloitus.
Mahtoiko olla yhtään suomalaista sotilasta Pienen puolen kirkkoja ryöstämässä?
Nyt Kaarlen sillalla kulkevat turistien laumat, kauppiaat myyvät rihkamaansa ja jazzbändi jammailee ristiinnaulitun patsaan juurella.
Herää kysymys kulkijan mielessä: mitä näkee Praha tulevaisuudessa: voiko kuohuva historia todella tasaantua rauhaksi ja demokratiaksi, joka kestää täältä ikuisuuteen?
Ja sitten on tämä 30-vuotinen sota. Prahasta sekin alkoi, kun protestantit heittelivät katolisia ulos ikkunasta. Myöhemmin katoliset teloittivat protestantteja Vanhan kaupungin aukiolle ja parisenkymmentä irti lyötyä päätä roikkui Kaarlen sillan tornissa. Myöhemmin ruotsalaiset valtasivat Pienen puolen ja yrittivät tulla sillan yli, mutta saivat vastaansa jesuiittojen johtaman vihaisen joukon ja siihen loppui ruotsalaisten Prahan valloitus.
Mahtoiko olla yhtään suomalaista sotilasta Pienen puolen kirkkoja ryöstämässä?
Nyt Kaarlen sillalla kulkevat turistien laumat, kauppiaat myyvät rihkamaansa ja jazzbändi jammailee ristiinnaulitun patsaan juurella.
Herää kysymys kulkijan mielessä: mitä näkee Praha tulevaisuudessa: voiko kuohuva historia todella tasaantua rauhaksi ja demokratiaksi, joka kestää täältä ikuisuuteen?
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Roomasta (taas) ja sen kestävyydestä
Rooman valtakunnan tuho on kaikkien tuhojen äiti, johon lienee verrattu kaikkia myöhempiä yhteiskuntien romahduksia.
Näinhän se on yleensä nähty: barbaarilaumat vyöryivät rajojen yli, polttivat Rooman, tappoivat ja tuhosivat. Sanalla sanoen katkaisivat hyvät juhlat.
Tottahan barbaarit tulivat, niin gootit kuin hunnitkin, mutta Adrian Goldsworthy muistuttaa kirjassaan (nimeltään ytimekkäästi Rooman valtakunnan tuho), että barbaarit olivat lopultakin seuraus eivätkä syy.
Goldsworthy kertoo imperiumin tuhon alkaneen valtakunnan sisältä päin: kun Rooma sortui jatkuviin sisällissotiin 200-luvulta alkaen, keisareille tuli tärkeimmäksi taata oma valtansa ja hengissä pysyminen, valtakunnan etu oli toissijaista. Sama menttaliteetti valui alaspäin, niin että lopulta koko roomalainen hallintokoneisto unohti, mitä varten se oli olemassa. Mitä tästä seurasi? Korruptiota, tehottomuutta, välinpitämättömyyttä yhteisiä asioita kohtaan.
Keskusvalta rapautui ja alkoi ulkoistaa tehtäviään, kunnes sodatkin käytiin barbaarikansoista palkatuilla armeijoilla, jotka olivat uskollisia korkeintaan johtajalleen. Niinpä ei ollut harvinaista, että jokin armeijan yksikkö jossain provinssissa huudatti uudeksi keisariksi oman päällikönsä ja sisällissotien kierre sai taas uutta vauhtia.
Nykyään etenkin U.S.A:ta verrataan usein myöhäisantiikin Roomaan. Näin tekee myös Goldsworthy, joskin hän muistuttaa, että turhan suoria yhtäläisyysmerkkejä ei voi ainakaan vielä vetää. Tottahan Yhdysvallatkin jo ulkoistaa sotiaan yksityisille armeijoille, mutta vielä ollaan kaukana siitä, että jonkun Oy Sota Ab:n johtaja huudattaisi itsensä Kaliforniassa uudeksi presidentiksi Barack Obaman tilalle.
Goldsworthy kertoo rakenteista ja hyvä näin: toisen tarinan ja ihmettelyn aiheeksi jää sitten Rooman keisareiden mielenlaatu. Sarja on pitkä Augustuksesta alkaen, mutta harva heistä kuoli vanhuuteen ja mitä pitemmälle antiikki ehti, sitä lyhyemmäksi valtakaudet kävivät. Yleisin tapa kuolla oli salamurha.
Mikä sai nämä miehet kuitenkin tavoittelemaan valtaa? Uskoiko joku heistä todella voivansa pysyä valtaistuimella tai ylipäänsä hengissä.
Vastatkoon, ken tietää.
Näinhän se on yleensä nähty: barbaarilaumat vyöryivät rajojen yli, polttivat Rooman, tappoivat ja tuhosivat. Sanalla sanoen katkaisivat hyvät juhlat.
Tottahan barbaarit tulivat, niin gootit kuin hunnitkin, mutta Adrian Goldsworthy muistuttaa kirjassaan (nimeltään ytimekkäästi Rooman valtakunnan tuho), että barbaarit olivat lopultakin seuraus eivätkä syy.
Goldsworthy kertoo imperiumin tuhon alkaneen valtakunnan sisältä päin: kun Rooma sortui jatkuviin sisällissotiin 200-luvulta alkaen, keisareille tuli tärkeimmäksi taata oma valtansa ja hengissä pysyminen, valtakunnan etu oli toissijaista. Sama menttaliteetti valui alaspäin, niin että lopulta koko roomalainen hallintokoneisto unohti, mitä varten se oli olemassa. Mitä tästä seurasi? Korruptiota, tehottomuutta, välinpitämättömyyttä yhteisiä asioita kohtaan.
Keskusvalta rapautui ja alkoi ulkoistaa tehtäviään, kunnes sodatkin käytiin barbaarikansoista palkatuilla armeijoilla, jotka olivat uskollisia korkeintaan johtajalleen. Niinpä ei ollut harvinaista, että jokin armeijan yksikkö jossain provinssissa huudatti uudeksi keisariksi oman päällikönsä ja sisällissotien kierre sai taas uutta vauhtia.
Nykyään etenkin U.S.A:ta verrataan usein myöhäisantiikin Roomaan. Näin tekee myös Goldsworthy, joskin hän muistuttaa, että turhan suoria yhtäläisyysmerkkejä ei voi ainakaan vielä vetää. Tottahan Yhdysvallatkin jo ulkoistaa sotiaan yksityisille armeijoille, mutta vielä ollaan kaukana siitä, että jonkun Oy Sota Ab:n johtaja huudattaisi itsensä Kaliforniassa uudeksi presidentiksi Barack Obaman tilalle.
Goldsworthy kertoo rakenteista ja hyvä näin: toisen tarinan ja ihmettelyn aiheeksi jää sitten Rooman keisareiden mielenlaatu. Sarja on pitkä Augustuksesta alkaen, mutta harva heistä kuoli vanhuuteen ja mitä pitemmälle antiikki ehti, sitä lyhyemmäksi valtakaudet kävivät. Yleisin tapa kuolla oli salamurha.
Mikä sai nämä miehet kuitenkin tavoittelemaan valtaa? Uskoiko joku heistä todella voivansa pysyä valtaistuimella tai ylipäänsä hengissä.
Vastatkoon, ken tietää.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
The Social Network: bittiajan Citizen Kane
The Social Network: Facebookin syntytarina. Nörtti riitaantuu tyttökaverinsa kanssa ja alkaa kehittää ystävineen sivustoa, jossa opiskelijatyttöjä voi vertailla keskenään. Tuloksena on Facebook.
Tarina kulkee takautumina oikeusistunnon ympärillä, kun Zuckerberg riitelee entisen ystäviensä kanssa, kuka Facebookin lopulta oikein keksi ja kenelle kuuluvat rahat. Tätä voi kai sanoa paradoksiksi: Facebook julistaa kaveruuden sanomaa, mutta sen perustajista kertovan elokuvan keskiössä on riita entisten ystävien kesken.
Napakasti ohjattu, kiinnostava rakenne, erinomaisesti näytelty: Jesse Eisenberg nostelee nenäänsä täydellisesti itsetietoisena bittinerona. Elokuvan toinen paradoksi: Facebook julistaa kaveruuden sanomaa, mutta sen perustaja on erittäin epäsosiaalinen henkilö.
Orson Welles ohjasi aikanaan maineikkaan Citizen Kanen. Lehtimoguli kuiskaa viimeisenä sananaan "Rosebud". Elokuvan lopussa käy ilmi, että Rosebud oli kelkka, jolla Kane oli leikkinyt lapsena, ainoana aikana, jolloin hän oli todella onnellinen.
Charles Foster Kane on haalinut rahaa koko ikänsä vain paikatakseen lapsuuden menetystensä tuskaa. Ilmeisesti Facebookin perustaja on sitten vain halunnut paikata tyttökaverista eroamisen tuskaa, sillä elokuvan viimeisessä kohtauksessa Zuckerberg jää yksin huoneeseen ja pyytää ex-tyttökaveriaan Facebookissa (tietysti!) ystäväkseen.
Onhan se johdonmukaista, että kun 1940-luvun merkkileffa kertoi lehdistöstä, 2010-luvulla pääosassa on netti ja sen tekijät.
Mutta on elokuvalla juuret vielä syvemmälläkin kuin Citizen Kanessa. Taustalla pyörivät suuret, ikuiset kysymykset aina antiikin tragedioista lähtien: rakkauden (tai sen puutteen) ohella myös ystävyys, lojaliteetit ja petos. Facebookin perustajafirmassa taloudenhoitaja edustaa järkeä ja käytännöllisyyttä, Napsterin perustaja Sean Parker (Justin Timberlake) taas on eräänlainen satyyri, ellei peräti paratiisiin livahtava käärme, joka rikkoo muiden välit.
Katsokaa ihmeessä!
Tarina kulkee takautumina oikeusistunnon ympärillä, kun Zuckerberg riitelee entisen ystäviensä kanssa, kuka Facebookin lopulta oikein keksi ja kenelle kuuluvat rahat. Tätä voi kai sanoa paradoksiksi: Facebook julistaa kaveruuden sanomaa, mutta sen perustajista kertovan elokuvan keskiössä on riita entisten ystävien kesken.
Napakasti ohjattu, kiinnostava rakenne, erinomaisesti näytelty: Jesse Eisenberg nostelee nenäänsä täydellisesti itsetietoisena bittinerona. Elokuvan toinen paradoksi: Facebook julistaa kaveruuden sanomaa, mutta sen perustaja on erittäin epäsosiaalinen henkilö.
Orson Welles ohjasi aikanaan maineikkaan Citizen Kanen. Lehtimoguli kuiskaa viimeisenä sananaan "Rosebud". Elokuvan lopussa käy ilmi, että Rosebud oli kelkka, jolla Kane oli leikkinyt lapsena, ainoana aikana, jolloin hän oli todella onnellinen.
Charles Foster Kane on haalinut rahaa koko ikänsä vain paikatakseen lapsuuden menetystensä tuskaa. Ilmeisesti Facebookin perustaja on sitten vain halunnut paikata tyttökaverista eroamisen tuskaa, sillä elokuvan viimeisessä kohtauksessa Zuckerberg jää yksin huoneeseen ja pyytää ex-tyttökaveriaan Facebookissa (tietysti!) ystäväkseen.
Onhan se johdonmukaista, että kun 1940-luvun merkkileffa kertoi lehdistöstä, 2010-luvulla pääosassa on netti ja sen tekijät.
Mutta on elokuvalla juuret vielä syvemmälläkin kuin Citizen Kanessa. Taustalla pyörivät suuret, ikuiset kysymykset aina antiikin tragedioista lähtien: rakkauden (tai sen puutteen) ohella myös ystävyys, lojaliteetit ja petos. Facebookin perustajafirmassa taloudenhoitaja edustaa järkeä ja käytännöllisyyttä, Napsterin perustaja Sean Parker (Justin Timberlake) taas on eräänlainen satyyri, ellei peräti paratiisiin livahtava käärme, joka rikkoo muiden välit.
Katsokaa ihmeessä!
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Sanan säilällä muinaisessa Roomassa
Antiikin Roomasta on tarinaa syntynyt: brittikirjailija Robert Harris jatkaa Salaliitto-kirjassaan (Rooma-sarjan toinen osa) Ciceron tarinaa. Cicero (106 - 42 eaa) oli kuulu roomalainen puhuja, lakimies, poliitikko ja kirjailija.
Ciceron politiikan tavoitteena oli Rooman tasavallan säilyttäminen aikana, jolloin se alkoi väistämättä murentua. Ahneimmin valtaa hamuaa häikäilemätön Gaius Julius Caesar, jota vastaan Cicero käy ainoilla, joskaan ei vähäisillä aseillaan, älyllä ja puhetaidolla.
Tämä onkin Harrisin teoksessa mielenkiintoisinta: Roomasta kertovissa romaaneissa, elokuvista puhumattakaan, miekat heiluvat ja legioonat marssivat. Salaliitossa Ceasarin ja Pompeiuksen legiooniin viitataan vain ohimennen. Suurimmat ja tärkeimmät taistelut käydään senaatissa, ja niissä Rooman mahtimiesten huviloissa, joissa miehet punovat juoniaan toistensa pään menoksi.
Kutsuttakoon kirjaa siis poliittiseksi trilleriksi ja sellaisenaan se on kelvollinen: kerronta tiivistyy loppua kohti ja Ciceron syöksykierre, jossa hän lopulta menettää kaiken ja joutuu lähtemään maanpakoon, on iskevästi kuvattu.
Löytyykö kirjasta sitten viestiä tai kommenttia nykyajalle? Ainakin rattopoika Clodiuksen vaiheet. Huikentelevainen mahtiperheen vesa aiheuttaa skandaalin ja senaatti on jo lähettää hänet maanpakoon, mutta Clodius ottaa ja kääntyy patriisista plebeijiksi, saa rahvaan puolelleen ja onkin yllättäen kansan keskuudessa valtavan suosittu. Näin kääntyy musta valkoiseksi: polittista opportunismia ja mielikuvavaikuttamista parhaimmillaan...
Ciceron politiikan tavoitteena oli Rooman tasavallan säilyttäminen aikana, jolloin se alkoi väistämättä murentua. Ahneimmin valtaa hamuaa häikäilemätön Gaius Julius Caesar, jota vastaan Cicero käy ainoilla, joskaan ei vähäisillä aseillaan, älyllä ja puhetaidolla.
Tämä onkin Harrisin teoksessa mielenkiintoisinta: Roomasta kertovissa romaaneissa, elokuvista puhumattakaan, miekat heiluvat ja legioonat marssivat. Salaliitossa Ceasarin ja Pompeiuksen legiooniin viitataan vain ohimennen. Suurimmat ja tärkeimmät taistelut käydään senaatissa, ja niissä Rooman mahtimiesten huviloissa, joissa miehet punovat juoniaan toistensa pään menoksi.
Kutsuttakoon kirjaa siis poliittiseksi trilleriksi ja sellaisenaan se on kelvollinen: kerronta tiivistyy loppua kohti ja Ciceron syöksykierre, jossa hän lopulta menettää kaiken ja joutuu lähtemään maanpakoon, on iskevästi kuvattu.
Löytyykö kirjasta sitten viestiä tai kommenttia nykyajalle? Ainakin rattopoika Clodiuksen vaiheet. Huikentelevainen mahtiperheen vesa aiheuttaa skandaalin ja senaatti on jo lähettää hänet maanpakoon, mutta Clodius ottaa ja kääntyy patriisista plebeijiksi, saa rahvaan puolelleen ja onkin yllättäen kansan keskuudessa valtavan suosittu. Näin kääntyy musta valkoiseksi: polittista opportunismia ja mielikuvavaikuttamista parhaimmillaan...
lauantai 5. helmikuuta 2011
Kuningas puhuu
Alussa on mikrofoni ja puhe, joka menee totaalisesti pieleen. Lopussa on mikrofoni ja puhe, joka menee jo paljon paremmin.
Englantilainen laatuleffa Kuninkaan puhe on yhdellä tasollaan elokuva siitä, kuinka mies voittaa itsensä: yksi perustarinoista siis, niitähän ei maailmassa ole monta, mutta hyvin näytelty ja koskettavasti toteutettu. Mies, vaikka onkin tuleva kuningas, on kuvattu kaikkine heikkouksineen inhimilliseksi hahmoksi ja hyväksi perheenisäksi, joka takuulla saa katsojan sympatiat puolelleen.
Elokuva välttää kuningasdraamojen kliseet. Filmissä ei hehkuteta ulkoista pukuloistoa, eivätkä torvet pauhaa: kuninkaan kruunajaiset näytetään kuin ohimennen mustavalkoiselta filmiltä, jota kuningasperhe itse katselee: olennaista ei ole se, mitä itse seremoniassa tapahtui, vaan se, miltä se katsojan silmissä näyttää.
Katsoja, tässä tapauksessa kuningas itse, arvioi omaa suoritustaan: Kuninkaan puhe on siis myös mainio kuvaus siirtymisestä imagojen, mielikuvavaikuttamisen ja "mediavallan aikaan". Uutta aikaa edustavat radio ja elokuva. Samaan aikaan, kun tuleva Englannin kuningas käy puhetunneilla voittaakseen ratkaisevalla hetkellä kansan sydämet puolelleen, Saksassa pauhaa aivan toisenlainen retoorikko, joka käyttää taitavasti uusia tiedotusvälineitä hyväkseen: Adolf Hitler.
Englantilainen laatuleffa Kuninkaan puhe on yhdellä tasollaan elokuva siitä, kuinka mies voittaa itsensä: yksi perustarinoista siis, niitähän ei maailmassa ole monta, mutta hyvin näytelty ja koskettavasti toteutettu. Mies, vaikka onkin tuleva kuningas, on kuvattu kaikkine heikkouksineen inhimilliseksi hahmoksi ja hyväksi perheenisäksi, joka takuulla saa katsojan sympatiat puolelleen.
Elokuva välttää kuningasdraamojen kliseet. Filmissä ei hehkuteta ulkoista pukuloistoa, eivätkä torvet pauhaa: kuninkaan kruunajaiset näytetään kuin ohimennen mustavalkoiselta filmiltä, jota kuningasperhe itse katselee: olennaista ei ole se, mitä itse seremoniassa tapahtui, vaan se, miltä se katsojan silmissä näyttää.
Katsoja, tässä tapauksessa kuningas itse, arvioi omaa suoritustaan: Kuninkaan puhe on siis myös mainio kuvaus siirtymisestä imagojen, mielikuvavaikuttamisen ja "mediavallan aikaan". Uutta aikaa edustavat radio ja elokuva. Samaan aikaan, kun tuleva Englannin kuningas käy puhetunneilla voittaakseen ratkaisevalla hetkellä kansan sydämet puolelleen, Saksassa pauhaa aivan toisenlainen retoorikko, joka käyttää taitavasti uusia tiedotusvälineitä hyväkseen: Adolf Hitler.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Wall Street II: ei sijoitusvinkkejä
Tuli käytyä ison kankaan ääressä pitkästä aikaa: Wall Street II.
Kelvollista käyttödramaa, muttei elämää suurempi elokuva ainakaan minulle ja tuskin kovin monelle muullekaan. Ei sellainen ikoni kuin 1980-luvun ykkösosa, mutta aikakin on toinen.
Hyvä, tai tehokas elokuva haastaa katsojan näkemykset, Stonen uusin ei siihen oikein kyennyt: rahamiesten peli on isoa ja kovaa ja miehet kylmiä, epäilemättä, mutta eikö sama tarina ole kerrottu jo lukemattomissa aikaisemmissa elokuvissa. Happy Endkin oli juttuun kuin väkisellä väännetty.
Näyttelijät: Michael Douglas pyörittää Gekkona orkesteria suvereenisti, mutta Shia LeBoufilla on liian pienet pussit nuoreksi ja nälkäiseksi pörssihaiksi.
Tai sitten katsoja on vaan itse jo niin vanha ja väsynyt, ettei mikään oikein enää sytytä . Otetaan nyt sitten vaikka miljöö: New Yorkin valot ja Manhattanin silhuetti on näytetty leffoissa jo niin monta kertaa, että sekin tuntuu jo kliseeltä.
Sitä paitsi: mitäpä sellaisella Wall Streetiä käsittelevällä leffalla tekee, josta ei saa edes yhtään (hyvää) sijoitusvinkkiä.
Kelvollista käyttödramaa, muttei elämää suurempi elokuva ainakaan minulle ja tuskin kovin monelle muullekaan. Ei sellainen ikoni kuin 1980-luvun ykkösosa, mutta aikakin on toinen.
Hyvä, tai tehokas elokuva haastaa katsojan näkemykset, Stonen uusin ei siihen oikein kyennyt: rahamiesten peli on isoa ja kovaa ja miehet kylmiä, epäilemättä, mutta eikö sama tarina ole kerrottu jo lukemattomissa aikaisemmissa elokuvissa. Happy Endkin oli juttuun kuin väkisellä väännetty.
Näyttelijät: Michael Douglas pyörittää Gekkona orkesteria suvereenisti, mutta Shia LeBoufilla on liian pienet pussit nuoreksi ja nälkäiseksi pörssihaiksi.
Tai sitten katsoja on vaan itse jo niin vanha ja väsynyt, ettei mikään oikein enää sytytä . Otetaan nyt sitten vaikka miljöö: New Yorkin valot ja Manhattanin silhuetti on näytetty leffoissa jo niin monta kertaa, että sekin tuntuu jo kliseeltä.
Sitä paitsi: mitäpä sellaisella Wall Streetiä käsittelevällä leffalla tekee, josta ei saa edes yhtään (hyvää) sijoitusvinkkiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)