Olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanut useammankin jutun suomalaisista löytöretkeijöistä Historia-lehteen.
Sarjaan ryhtyessäni ajattelin, että eipä taida herroissa paljon kirjoittamista olla. Nordenskiöld teki koillisväylän purjehduksena Ruotsin lipun alla, ja muista olin tuskin kuullut. Ei ole Suomella kolumbuksia eikä vascodagamoja.
Sen sijaan löytyi joukko sitkeitä miehiä, jotka jaksoivat kutsumuksensa perässä taivaltaa maailman ääriin. G.A.Wallin kierteli Arabian aavikoita beduiiniheimoja tutkien, M.A.Castrén rämpi Ural-vuoriston takana suomen kansan juuria etsimässä, Rafael Karsten tutki Etelä-Amerikan intiaanheimoja, Sakari Pälsi otti jo vuonna 1917 filmikameran mukaansa koilliseeen Siperiaan lähtiessää, J.G.Granö tutki Altain maantiedettä ja Hampus Furuhjelm yleni tsaarin palveluksessa aina Alaskan kenraalikuvernööriksi asti ja toimitti Helsingin yliopistolle harvinaisen stellerinmerilehmän luurangon.
Vastuksia miehillä totisesti riitti. Ensin taistelua yliopistossa niukoista stipendeistä ja apurahoista, ja kun tie tundralle tai aavikolle viimein aukesi, edessä oli niin vilua, nälkää, kylmää, tauteja, petoja kuin onnettomuuksiakin. Tuberkuloosin ja punataudin riivaama Castrén oli niin heikossa kunnossa matkatessaan Uralin takaa Venäjän halki Suomeen, että hän laati matkalla testamenttinsa. J.G.Granö oli hukkua vuolaaseen virtaan heti ensimmäisellä Siperian matkallaan. G.A.Wallin pelkäsi Mekassa henkensä edestä, sillä hän oli matkannut muslimien pyhään kaupunkiin muhamettilaiseksi pukeutuneena, ja tiesi joutuvansa surmatuksi, jos paljastuisi.
Mutta kaikilla näillä miehillä oli myös tutkimisen poltetta, ja sellaista rohkeutta, jota nykyajan mukavuuksiin tottunut kirjoituspöytähiirulainen voi tuskin ymmärtää, mutta kunnioittaa sitäkin enemmän.
Hienoa suomalaisissa tutkimusmatkaajissa oli sekin, että koska he tulivat pienestä ja syrjäisestä Suomesta, he kulkivat retkillään vailla suurvaltamentaliteettia. Moni aikansa mahtimaan tutkimusmatkaaja mittaili vieraita valloittaminen mielessään. Suomalaisten kulkijoiden päiväkirjamerkinnät kertovat kunnioituksesta ja aidosta kiinnostuksesta paikallista väkeä kohtaan.
