sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Sanan säilällä muinaisessa Roomassa

Antiikin Roomasta on tarinaa syntynyt: brittikirjailija Robert Harris jatkaa Salaliitto-kirjassaan (Rooma-sarjan toinen osa) Ciceron tarinaa. Cicero (106 - 42 eaa) oli kuulu roomalainen puhuja, lakimies, poliitikko ja kirjailija.

Ciceron politiikan tavoitteena oli Rooman tasavallan säilyttäminen aikana, jolloin se alkoi väistämättä murentua. Ahneimmin valtaa hamuaa häikäilemätön Gaius Julius Caesar, jota vastaan Cicero käy ainoilla, joskaan ei vähäisillä aseillaan, älyllä ja puhetaidolla.

Tämä onkin Harrisin teoksessa mielenkiintoisinta: Roomasta kertovissa romaaneissa, elokuvista puhumattakaan, miekat heiluvat ja legioonat marssivat. Salaliitossa Ceasarin ja Pompeiuksen legiooniin viitataan vain ohimennen. Suurimmat ja tärkeimmät taistelut käydään senaatissa, ja niissä Rooman mahtimiesten huviloissa, joissa miehet punovat juoniaan toistensa pään menoksi.

Kutsuttakoon kirjaa siis poliittiseksi trilleriksi ja sellaisenaan se on kelvollinen: kerronta tiivistyy loppua kohti ja Ciceron syöksykierre, jossa hän lopulta menettää kaiken ja joutuu lähtemään maanpakoon, on iskevästi kuvattu.

Löytyykö kirjasta sitten viestiä tai kommenttia nykyajalle? Ainakin rattopoika Clodiuksen vaiheet. Huikentelevainen mahtiperheen vesa aiheuttaa skandaalin ja senaatti on jo lähettää hänet maanpakoon, mutta Clodius ottaa ja kääntyy patriisista plebeijiksi, saa rahvaan puolelleen ja onkin yllättäen kansan keskuudessa valtavan suosittu. Näin kääntyy musta valkoiseksi: polittista opportunismia ja mielikuvavaikuttamista parhaimmillaan...

lauantai 5. helmikuuta 2011

Kuningas puhuu

Alussa on mikrofoni ja puhe, joka menee totaalisesti pieleen. Lopussa on mikrofoni ja puhe, joka menee jo paljon paremmin.

Englantilainen laatuleffa Kuninkaan puhe on yhdellä tasollaan elokuva siitä, kuinka mies voittaa itsensä: yksi perustarinoista siis, niitähän ei maailmassa ole monta, mutta hyvin näytelty ja koskettavasti toteutettu. Mies, vaikka onkin tuleva kuningas, on kuvattu kaikkine heikkouksineen inhimilliseksi hahmoksi ja hyväksi perheenisäksi, joka takuulla saa katsojan sympatiat puolelleen.

Elokuva välttää kuningasdraamojen kliseet. Filmissä ei hehkuteta ulkoista pukuloistoa, eivätkä torvet pauhaa: kuninkaan kruunajaiset näytetään kuin ohimennen mustavalkoiselta filmiltä, jota kuningasperhe itse katselee: olennaista ei ole se, mitä itse seremoniassa tapahtui, vaan se, miltä se katsojan silmissä näyttää.

Katsoja, tässä tapauksessa kuningas itse, arvioi omaa suoritustaan: Kuninkaan puhe on siis myös mainio kuvaus siirtymisestä imagojen, mielikuvavaikuttamisen ja "mediavallan aikaan". Uutta aikaa edustavat radio ja elokuva. Samaan aikaan, kun tuleva Englannin kuningas käy puhetunneilla voittaakseen ratkaisevalla hetkellä kansan sydämet puolelleen, Saksassa pauhaa aivan toisenlainen retoorikko, joka käyttää taitavasti uusia tiedotusvälineitä hyväkseen: Adolf Hitler.