sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kun Suomi oli Neukkula

Turun yliopiston ihmismaantieteen professori Hille Koskela kertoo aamun Hesarissa puistoista, ja siitä, miten vielä 1970-1980 -luvuilla puistoissa ei saanut oleilla: nuoret joivat pussikaljansa kallioilla.
Sitten tuli muutos, jonka Koskela ajoittaa Neuvostoliiton hajoamiseen, joka siis tapahtui vuonna 1991. Sitä ennen Helsinki oli harmaa, sen jälkeen vapauduttiin.


Kun parhaillaan väitellään Espoon tyhjillään olevan kaupungintalon kohtalosta, 1970-luvulta peräisin olevaa taloa kutsutaan neuvotoarkkitehtuuriksi. Yhtä lailla 1970-luvun betonilähiöitä tavataan nimittää muun muassa neukkukuutioiksi.
 

Suomi oli myös 1970- ja 1980-luvuilla ainakin periaatteessa läntinen markkinatalousmaa, mutta mielenkiintoinen on tapamme jakaa maan lähihistoria selkästi aikaan ennen ja jälkeen Neuvostoliiton romahduksen. Näemme murroksen vapautumisena, jolloin tunkkainen jälki-kekkoslainen maa ei pelkästään poliittikassa loikannut länteen, vaan jolloin ankeudesta pääsivät irti myös Suomen arkkitehtuuri ja yksin tein puistotkin. Olimme Itä-Euroopan maa, joka muiden Itä-Euroopan maiden tavoin lähti suurvallan saappaan alta omilleen myös henkisesti.

Epäilemättä näkemyksessä on perää, vaikka tottahan se myös oikoo historian syy-seuraussuhteita, kuten suuret selitykset usein. Jos Helsinki oli 1970-luvulla harmaampi ja ankeampi kuin nyt, missä määrin syynä oli se, kuka Suomella oli naapurina, ja kuinka paljon johtui yksinkertaisesti siitä, että maa ja kansalaiset nyt vaan sattuivat olemaan köyhempiä kuin nykyään? Ja vastaavasti toisinpäin: avasiko Neuvostoliiton romahdus Suomelle tien vaurauteen, joka nyt näkyy entistä hienompina taloina tai komeampina puistoina?


Aina voi leikkiä ajatuksella, millainen Suomi olisi, jos Neuvostoliitto olisi pysynyt pystyssä. Olisiko Nokian kännykkähistoria jäänyt kokonaan kirjoittamatta ja yritys kauppaisi edelleen kumisaappaita itärajan taakse?  Maksaisimmeko ruplilla eurojen sijasta? Emmekö vieläkään saisi tehdä piknikkejä puistoihin? Varmasti kysymyksia on joku viisas miettinytkin, joko enemmän tai vähemmän tosissaan.

Kun asiaa aikansa miettii, voi kai tulla vain siihen lopputulokseen, että historiassa kaikki vaikuttaa kaikkeen.




















lauantai 14. kesäkuuta 2014

Ruuasta ja politiikasta

14. kesäkuuta 2014, samana päivänä, kun reilut 800 kokoomuksen kannattajaa valitsi Alexander Stubbin Suomen uudeksi pääministeriksi, jonotin Musiikkitalon kulmilla Taste of Helsinki -tapahtumaan.

Tuuli puhalteli purevasti ja suoraan edestä päin katsottuna eduskuntalo näytti kaksiulotteiselta pahvikulissilta, jonka viima voisi viedä mennessään, tai joka voisi lysähtää kasaan, minä hetkenä tahansa.

Joo-o, tuumailin, tässä sitä vaan ruokaa jonotetaan, ja eurotkin piti tapahtumaa varten vaihtaa markoiksi:  tässäkö on Suomen tulevaisuuden kuva, jolle tuleva pääministerimmekään, jos on silloin enää edes vallassa, ei  mitään mahda.







lauantai 17. elokuuta 2013

Kreetan vihreillä vesillä

Olen ihastunut... Välimereen. Kreetalla jos missä se oli helppoa, sillä yhtä sinisen vihreänä ja kirkkaana en ole sitä vielä missään muualla nähnyt. Kävelimme Hanian rantoja vedessä kahlaillen, minä ja rakas, ja niin houkutteleva oli meri, että lopulta antauduin sen syleiltäväksi oikein kunnolla. Helteisenä päivänä, pitkän kävelyretken päälle, kävin uimassa, ja on sentään kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun olen missään avovedessä uinut.

Ja sitten tuo historia! Kuinka paljon kulttuuria ovat Välimeren aallot kantaneet, koko Eurooppa on noista vesistä syntynyt, hyvässä ja pahassa. Välimeri on kuljettanut niin aakkosia, kristinuskoa kuin roomalaiten  orjia kaalereissaan.

Katselin merelle ja melkein kuulin äänet: airojen rytmikäs loiske, purjeiden paukahtelu, jos jonkinlaisilla oudoilla kielillä huudetut komentosanat: foinikialaisia, egyptiläisiä, kreikkalaisia, turkkilaisia, keskiajan venetsialaisten laivoja suolalasteissaan... 

Noilla rannoilla riittää katsottavaa.








sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Yhdeksänulotteisia elokuvia?

Uutiset kertoivat, että J.R.R. Tolkienin hobittitarinoista tehdään kolme kolmeulotteista elokuvaa. Eikös siitä synny yhteensä jo yhdeksänulottoinen elokuva.

Millaisilla vehkeillä sellaista sitten katsotaan? Täytyykö laittaa kolmet 3D-lasit päällekkäin? Mitä sanoisi ulottuvuuksista Einstein ja fysiikan lait ylipäänsä?

Kyllä nykymaailma on sitten ihmellinen...

lauantai 24. marraskuuta 2012

Seksi työajalla sallittua vain James Bondille?

On sitten paljastunut sellainenkin tapaus, että SUPO:n poliisi on harrastanut seksiä poliisiautossa virka-ajalla.

Kieltämättä harkitsematonta. Toisaalta: jos maailman kuuluisin salaisen palvelun työntekijä James Bond olisi saanut kenkää sen vuoksi, että hän on harrastanut seksiä virkatehtävissä, maailma olisi jo aikaan sitten joutunut joko hullujen suurrikollisten tai kunnianhimoisten venäläiskenraalien käsiin... 

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Berliinin lumoissa

Ei voi mitään, Berliiniä tallatessani kuulin aina vaan sotilassaappaitten rytmikään jyskytyksen, ja mitä lähemmäksi Brandenburg Toria kävelin, sitä voimakkaammaksi ääni kävi.

Checkpoint Charliekin sai sydämen hypähtämään: tässä se on ollut, kahden maailman raja.

Mutta olipa historia miten synkkää vain, viehätyin Berliiniin: se on ollut yksi Euroopan keskipisteistä, hyvässä ja pahassa, ja vaikka se on suurkaupunki, ainakin itäisessä Berliinissä on yhä kiehtovaa hiomattomuutta.

Alexanderplatzsin ympärillä kuhisi ,ihmiset istuvat kadureunuksilla, katusoittaja irrotteli trumpetilla, Chariots of Fire -kappaletta, ja sävelet sekoittuivat rummutukseen: Hare Krisha -porukaa lauloi huojuen aukean keskellä olevan suihkulähteen vieressä.

Pysähdyin katukahvilaan Alexanderplatzsin kupeeseen, söin panninin, siemailin oluen, katselin karuja elementtitaloja, eläviä muistoja. DDR-ajoilta. Keski-ikäiset naiset polttivat viereisessä pöydässä surutta tupakkaa.

Romanttista rosoa kaikki tuo, ainakin kävijän mielestä.





sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Kunniaa suomalaisille kaukomaiden kulkijoille

Olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanut useammankin jutun suomalaisista löytöretkeijöistä Historia-lehteen.

Sarjaan ryhtyessäni ajattelin, että eipä taida herroissa paljon kirjoittamista olla. Nordenskiöld teki koillisväylän purjehduksena Ruotsin lipun alla, ja muista olin tuskin kuullut. Ei ole Suomella kolumbuksia eikä vascodagamoja.

Sen sijaan löytyi joukko sitkeitä miehiä, jotka jaksoivat kutsumuksensa perässä taivaltaa maailman ääriin. G.A.Wallin kierteli Arabian aavikoita beduiiniheimoja tutkien, M.A.Castrén rämpi Ural-vuoriston takana suomen kansan juuria etsimässä, Rafael Karsten tutki Etelä-Amerikan intiaanheimoja, Sakari Pälsi otti jo vuonna 1917 filmikameran mukaansa koilliseeen Siperiaan lähtiessää, J.G.Granö tutki Altain maantiedettä ja Hampus Furuhjelm yleni tsaarin palveluksessa aina Alaskan kenraalikuvernööriksi asti ja toimitti Helsingin yliopistolle harvinaisen stellerinmerilehmän luurangon.

Vastuksia miehillä totisesti riitti. Ensin taistelua yliopistossa niukoista stipendeistä ja apurahoista, ja kun tie tundralle tai aavikolle viimein aukesi, edessä oli  niin vilua, nälkää, kylmää, tauteja, petoja kuin onnettomuuksiakin. Tuberkuloosin ja punataudin riivaama Castrén oli niin heikossa kunnossa matkatessaan Uralin takaa Venäjän halki Suomeen, että hän laati matkalla testamenttinsa. J.G.Granö oli hukkua vuolaaseen virtaan heti ensimmäisellä Siperian matkallaan. G.A.Wallin pelkäsi Mekassa henkensä edestä, sillä hän oli matkannut muslimien pyhään kaupunkiin muhamettilaiseksi pukeutuneena, ja tiesi joutuvansa surmatuksi, jos paljastuisi.

Mutta kaikilla näillä miehillä oli myös tutkimisen poltetta, ja sellaista rohkeutta, jota nykyajan mukavuuksiin tottunut  kirjoituspöytähiirulainen voi tuskin ymmärtää, mutta kunnioittaa sitäkin enemmän.

Hienoa suomalaisissa tutkimusmatkaajissa oli sekin, että koska he tulivat pienestä ja syrjäisestä Suomesta, he kulkivat retkillään vailla suurvaltamentaliteettia. Moni aikansa mahtimaan tutkimusmatkaaja mittaili vieraita valloittaminen mielessään. Suomalaisten kulkijoiden päiväkirjamerkinnät kertovat kunnioituksesta ja aidosta kiinnostuksesta paikallista väkeä kohtaan.