Olen nyt liittynyt siihen epäilemättä suhteellisen harvalukuiseen joukkoon joka on Volter Kilven järkäleen lukenut. Lieneekö prosessori päässäni kovin pieni, mutta tavakseni tuli lukea kirjaa pari sivua kerrallaan; työmatkoilla metrossa, iltaisin kotona, viimeiset sivut Aalborgin lentokentällä boardingia odotellessa. Kilven kieli oli sen verran runsasta, että enempää en olisi kerralla sulattanut.
Ja silti teos vei mukanaan ja mitä pitemmälle tarina ehti, sitä enemmän sen pariin alkoi kaivata. Kyseessä on mielestäni oikeasti mestarillinen teos, enkä sano tätä vain siksi, että voisin kirjan lukemisella snobbailla.
Sillä jos Alastalon salissa onkin verkkainen, se ei ole päämäärätön. Heti alussa lukijalle heitetään koukku, saako Alastalo parkkinsa vai ei. Heti ensimmäisenä vieraana marssitetaan saliin eli teoksen näyttämölle parkihankkeen pahin vastustaja Peter Pihlmann eli Pukkilan isäntä. Alastalon ja Pukkilan välinen jännite kulkee punaisena lankana läpi koko tarinan ja laukeaa vasta viimeisillä sivuilla miesten laittaessa tanssiksi ja käydessä yhteiselle aterialle.
Jos Tuntematon sotilas oli "Seitsemän veljestä sodassa", niin monta herkullista, ja hyvin hahmotettua mieskuvaa löytyy myös Alastalon salista. Pukkila on kaikessa kateudessaan ylen inhimillinen hahmo, hän on kuin Alastalon salin oma Aku Ankka, sapekas ja riitaisa, kova yrittämään, mutta myös altis epäonnistumaan. Tätä puolta Pukkilasta kuvaa se, että hän on aiemmin muun muassa rakentanut liian korkean laivan, joka on huonon ohjattavuutensa takia ajautunut karille vieläpä keskellä kirkasta päin. Ja siitäkös hänelle on koko kylä hammastellut pitkään ja hartaasti.
Sympaattisimpana jäi mieleen Härkäniemi, viiskymppinen poikamies, elämäänsä tyytyväinen tuumailija ja tarkkailija, jonkun sortin nautiskelija, mistä pitkä piipunvalintakin kertoo.
Mutta miksi juuri Härkäniemelle on kirjoitettu eniten repliikkejä Alastalon naisten kanssa?
Härkäniemen kymmenien sivujen mittainen piipunvalinta, teoksen ehkä maineikkain kohta, kasvaa mielestäni seksuaalisiin mittoihin jo kielikuviensakin puolesta. Ensin katsellaan, sitten tunnustellaan ja koitellaan kuin esileikissä ikään, ja sitten vasta nautiskellaan. Kyökkipsykologi voisi sanoa, että Härkäniemi sublimoi.
Teoksessa riittää tasoja. Se on kuvaus modernin markkinatalouden ja sen yhden erittäin tärkeän osan eli osakeyhtiön synnystä. Mutta kirja on myös kyläyhteisön ja yleisemminkin miesjoukon dynamiikan kuvaus. Ovat ne miehet, jotka istuvat mahtavina keskellä salia, kuten Langholma, ja ne, jotka istuvat maan hiljaisina reunoilla ja käyvät lopussa kuin vaivihkaa merkitsemässä nimensä parkkikirjaan. Mutta näistä sivupenkkien miehistäkin löytyy monenlaisia persoonia, ja heistäkin on Kilpi piirtää kirjan lopulla osuvia luonnekuvia: on sekä hyvin asiansa hoitaneita, omanarvontuntoisia miehiä, jotka tietävät paikkansa maailmassa, mutta löytyy myös juoppo uhoaja.
Ja sitten ovat ne, jotka kovasti keinutuoliin keskelle salia haluaisivat, mutta jotka syystä tai toisesta eivät ikinä sinne pääse. Tällainen mies on Pukkila, ja siksi hän elää koko elämänsä jonkinlaisen kiduttavan turhautumisen vallassa.
Hieno teos, joka ei vielä yhdellä lukemisella avannut kaikkia salojaan.
