Olen ihastunut... Välimereen. Kreetalla jos missä se oli helppoa, sillä yhtä sinisen vihreänä ja kirkkaana en ole sitä vielä missään muualla nähnyt. Kävelimme Hanian rantoja vedessä kahlaillen, minä ja rakas, ja niin houkutteleva oli meri, että lopulta antauduin sen syleiltäväksi oikein kunnolla. Helteisenä päivänä, pitkän kävelyretken päälle, kävin uimassa, ja on sentään kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun olen missään avovedessä uinut.
Ja sitten tuo historia! Kuinka paljon kulttuuria ovat Välimeren aallot kantaneet, koko Eurooppa on noista vesistä syntynyt, hyvässä ja pahassa. Välimeri on kuljettanut niin aakkosia, kristinuskoa kuin roomalaiten orjia kaalereissaan.
Katselin merelle ja melkein kuulin äänet: airojen rytmikäs loiske, purjeiden paukahtelu, jos jonkinlaisilla oudoilla kielillä huudetut komentosanat: foinikialaisia, egyptiläisiä, kreikkalaisia, turkkilaisia, keskiajan venetsialaisten laivoja suolalasteissaan...
Noilla rannoilla riittää katsottavaa.
