Ajatuksia Alastalon salista

Olen nyt liittynyt siihen epäilemättä suhteellisen harvalukuiseen joukkoon joka on Volter Kilven järkäleen lukenut. Lieneekö prosessori päässäni kovin pieni, mutta tavakseni tuli lukea kirjaa pari sivua kerrallaan; työmatkoilla metrossa, iltaisin kotona, viimeiset sivut Aalborgin lentokentällä boardingia odotellessa. Kilven kieli oli sen verran runsasta, että enempää en olisi kerralla sulattanut.

Ja silti teos vei mukanaan ja mitä pitemmälle tarina ehti, sitä enemmän sen pariin alkoi kaivata. Kyseessä on mielestäni oikeasti mestarillinen teos, enkä sano tätä vain siksi, että voisin kirjan lukemisella snobbailla.

Sillä jos Alastalon salissa onkin verkkainen, se ei ole päämäärätön. Heti alussa lukijalle heitetään koukku, saako Alastalo parkkinsa vai ei. Heti ensimmäisenä vieraana marssitetaan saliin eli teoksen näyttämölle parkihankkeen pahin vastustaja Peter Pihlmann eli Pukkilan isäntä. Alastalon ja Pukkilan välinen jännite kulkee punaisena lankana läpi koko tarinan ja laukeaa vasta viimeisillä sivuilla miesten laittaessa tanssiksi ja käydessä yhteiselle aterialle.

Jos Tuntematon sotilas oli "Seitsemän veljestä sodassa", niin monta herkullista, ja hyvin hahmotettua mieskuvaa löytyy myös Alastalon salista. Pukkila on kaikessa kateudessaan ylen inhimillinen hahmo, hän on kuin Alastalon salin oma Aku Ankka, sapekas ja riitaisa, kova yrittämään, mutta myös altis epäonnistumaan. Tätä puolta Pukkilasta kuvaa se, että hän on aiemmin muun muassa rakentanut liian korkean laivan, joka on huonon ohjattavuutensa takia ajautunut karille vieläpä keskellä kirkasta päin. Ja siitäkös hänelle on koko kylä hammastellut pitkään ja hartaasti.

Sympaattisimpana jäi mieleen Härkäniemi, viiskymppinen poikamies, elämäänsä tyytyväinen tuumailija ja tarkkailija, jonkun sortin nautiskelija, mistä pitkä piipunvalintakin kertoo.

Mutta miksi juuri Härkäniemelle on kirjoitettu eniten repliikkejä Alastalon naisten kanssa?
Härkäniemen kymmenien sivujen mittainen piipunvalinta, teoksen ehkä maineikkain kohta, kasvaa mielestäni seksuaalisiin mittoihin jo kielikuviensakin puolesta. Ensin katsellaan, sitten tunnustellaan ja koitellaan kuin esileikissä ikään, ja sitten vasta nautiskellaan. Kyökkipsykologi voisi sanoa, että Härkäniemi sublimoi.

Teoksessa riittää tasoja. Se on kuvaus modernin markkinatalouden ja sen yhden erittäin tärkeän osan eli osakeyhtiön synnystä. Mutta kirja on myös kyläyhteisön ja yleisemminkin miesjoukon dynamiikan kuvaus. Ovat ne miehet, jotka istuvat mahtavina keskellä salia, kuten Langholma, ja ne, jotka istuvat maan hiljaisina reunoilla ja käyvät lopussa kuin vaivihkaa merkitsemässä nimensä parkkikirjaan. Mutta näistä sivupenkkien miehistäkin löytyy monenlaisia persoonia, ja heistäkin on Kilpi piirtää kirjan lopulla osuvia luonnekuvia: on sekä hyvin asiansa hoitaneita, omanarvontuntoisia miehiä, jotka tietävät paikkansa maailmassa, mutta löytyy myös juoppo uhoaja.

Ja sitten ovat ne, jotka kovasti keinutuoliin keskelle salia haluaisivat, mutta jotka syystä tai toisesta eivät ikinä sinne pääse. Tällainen mies on Pukkila, ja siksi hän elää koko elämänsä jonkinlaisen kiduttavan turhautumisen vallassa.

Hieno teos, joka ei vielä yhdellä lukemisella avannut kaikkia salojaan.

Kun Suomi oli Neukkula

Turun yliopiston ihmismaantieteen professori Hille Koskela kertoo aamun Hesarissa puistoista, ja siitä, miten vielä 1970-1980 -luvuilla puistoissa ei saanut oleilla: nuoret joivat pussikaljansa kallioilla.
Sitten tuli muutos, jonka Koskela ajoittaa Neuvostoliiton hajoamiseen, joka siis tapahtui vuonna 1991. Sitä ennen Helsinki oli harmaa, sen jälkeen vapauduttiin.


Kun parhaillaan väitellään Espoon tyhjillään olevan kaupungintalon kohtalosta, 1970-luvulta peräisin olevaa taloa kutsutaan neuvotoarkkitehtuuriksi. Yhtä lailla 1970-luvun betonilähiöitä tavataan nimittää muun muassa neukkukuutioiksi.
 

Suomi oli myös 1970- ja 1980-luvuilla ainakin periaatteessa läntinen markkinatalousmaa, mutta mielenkiintoinen on tapamme jakaa maan lähihistoria selkästi aikaan ennen ja jälkeen Neuvostoliiton romahduksen. Näemme murroksen vapautumisena, jolloin tunkkainen jälki-kekkoslainen maa ei pelkästään poliittikassa loikannut länteen, vaan jolloin ankeudesta pääsivät irti myös Suomen arkkitehtuuri ja yksin tein puistotkin. Olimme Itä-Euroopan maa, joka muiden Itä-Euroopan maiden tavoin lähti suurvallan saappaan alta omilleen myös henkisesti.

Epäilemättä näkemyksessä on perää, vaikka tottahan se myös oikoo historian syy-seuraussuhteita, kuten suuret selitykset usein. Jos Helsinki oli 1970-luvulla harmaampi ja ankeampi kuin nyt, missä määrin syynä oli se, kuka Suomella oli naapurina, ja kuinka paljon johtui yksinkertaisesti siitä, että maa ja kansalaiset nyt vaan sattuivat olemaan köyhempiä kuin nykyään? Ja vastaavasti toisinpäin: avasiko Neuvostoliiton romahdus Suomelle tien vaurauteen, joka nyt näkyy entistä hienompina taloina tai komeampina puistoina?


Aina voi leikkiä ajatuksella, millainen Suomi olisi, jos Neuvostoliitto olisi pysynyt pystyssä. Olisiko Nokian kännykkähistoria jäänyt kokonaan kirjoittamatta ja yritys kauppaisi edelleen kumisaappaita itärajan taakse?  Maksaisimmeko ruplilla eurojen sijasta? Emmekö vieläkään saisi tehdä piknikkejä puistoihin? Varmasti kysymyksia on joku viisas miettinytkin, joko enemmän tai vähemmän tosissaan.

Kun asiaa aikansa miettii, voi kai tulla vain siihen lopputulokseen, että historiassa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ruuasta ja politiikasta

14. kesäkuuta 2014, samana päivänä, kun reilut 800 kokoomuksen kannattajaa valitsi Alexander Stubbin Suomen uudeksi pääministeriksi, jonotin Musiikkitalon kulmilla Taste of Helsinki -tapahtumaan.

Tuuli puhalteli purevasti ja suoraan edestä päin katsottuna eduskuntalo näytti kaksiulotteiselta pahvikulissilta, jonka viima voisi viedä mennessään, tai joka voisi lysähtää kasaan, minä hetkenä tahansa.

Joo-o, tuumailin, tässä sitä vaan ruokaa jonotetaan, ja eurotkin piti tapahtumaa varten vaihtaa markoiksi:  tässäkö on Suomen tulevaisuuden kuva, jolle tuleva pääministerimmekään, jos on silloin enää edes vallassa, ei  mitään mahda.

Kreetan vihreillä vesillä

Olen ihastunut... Välimereen. Kreetalla jos missä se oli helppoa, sillä yhtä sinisen vihreänä ja kirkkaana en ole sitä vielä missään muualla nähnyt. Kävelimme Hanian rantoja vedessä kahlaillen, minä ja rakas, ja niin houkutteleva oli meri, että lopulta antauduin sen syleiltäväksi oikein kunnolla. Helteisenä päivänä, pitkän kävelyretken päälle, kävin uimassa, ja on sentään kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun olen missään avovedessä uinut.

Ja sitten tuo historia! Kuinka paljon kulttuuria ovat Välimeren aallot kantaneet, koko Eurooppa on noista vesistä syntynyt, hyvässä ja pahassa. Välimeri on kuljettanut niin aakkosia, kristinuskoa kuin roomalaiten  orjia kaalereissaan.

Katselin merelle ja melkein kuulin äänet: airojen rytmikäs loiske, purjeiden paukahtelu, jos jonkinlaisilla oudoilla kielillä huudetut komentosanat: foinikialaisia, egyptiläisiä, kreikkalaisia, turkkilaisia, keskiajan venetsialaisten laivoja suolalasteissaan... 

Noilla rannoilla riittää katsottavaa.

Yhdeksänulotteisia elokuvia?

Uutiset kertoivat, että J.R.R. Tolkienin hobittitarinoista tehdään kolme kolmeulotteista elokuvaa. Eikös siitä synny yhteensä jo yhdeksänulottoinen elokuva.

Millaisilla vehkeillä sellaista sitten katsotaan? Täytyykö laittaa kolmet 3D-lasit päällekkäin? Mitä sanoisi ulottuvuuksista Einstein ja fysiikan lait ylipäänsä?

Kyllä nykymaailma on sitten ihmellinen...

Seksi työajalla sallittua vain James Bondille?

On sitten paljastunut sellainenkin tapaus, että SUPO:n poliisi on harrastanut seksiä poliisiautossa virka-ajalla.

Kieltämättä harkitsematonta. Toisaalta: jos maailman kuuluisin salaisen palvelun työntekijä James Bond olisi saanut kenkää sen vuoksi, että hän on harrastanut seksiä virkatehtävissä, maailma olisi jo aikaan sitten joutunut joko hullujen suurrikollisten tai kunnianhimoisten venäläiskenraalien käsiin... 

Berliinin lumoissa

Ei voi mitään, Berliiniä tallatessani kuulin aina vaan sotilassaappaitten rytmikään jyskytyksen, ja mitä lähemmäksi Brandenburg Toria kävelin, sitä voimakkaammaksi ääni kävi.

Checkpoint Charliekin sai sydämen hypähtämään: tässä se on ollut, kahden maailman raja.

Mutta olipa historia miten synkkää vain, viehätyin Berliiniin: se on ollut yksi Euroopan keskipisteistä, hyvässä ja pahassa, ja vaikka se on suurkaupunki, ainakin itäisessä Berliinissä on yhä kiehtovaa hiomattomuutta.

Alexanderplatzsin ympärillä kuhisi ,ihmiset istuvat kadureunuksilla, katusoittaja irrotteli trumpetilla, Chariots of Fire -kappaletta, ja sävelet sekoittuivat rummutukseen: Hare Krisha -porukaa lauloi huojuen aukean keskellä olevan suihkulähteen vieressä.

Pysähdyin katukahvilaan Alexanderplatzsin kupeeseen, söin panninin, siemailin oluen, katselin karuja elementtitaloja, eläviä muistoja. DDR-ajoilta. Keski-ikäiset naiset polttivat viereisessä pöydässä surutta tupakkaa.

Romanttista rosoa kaikki tuo, ainakin kävijän mielestä.